|
|
|
|
Turun Sanomat 6.11.1923 K.K. |
|
Ilmari Räsäsen taide - lausuntataide - on sitä taiteen harvinaista laatua ja lajia, joka, osaksi kylläkin lajinsa syntyperäisen "kansanomaisuuden", mutta pääasiassa eilisiltaisen laatunsa s.o. juuri maisteri Räsäsen ansiosta, aina saa hiljaisen huoneentäyttävän kuulijakunnan. Hänen toissailtainen (sunnuntainen) ohjelmistonsa oli yhtenäinen. Tunnelma, johon kuulija virittyi, jatkui läpi illan, eri numeroissa vain eri vivahteisena. Yksin V.A. Koskenniemen "Elegia kuolemalle", jonka hienosti ja herkästi löydetty tunnelma ja kuin tyylitelty yleisväri jäi muista eriävänä kuulijalle muistoksi. Kaikki muut numerot kiertyivät kuin yhteisen akselin ympärille eli juuri sen, joka todennäköisesti on maist. Räsäsen "oma itse"; rehti, hieman jäyhä, keski-ikäinen mies - aina vanhukseen asti. Tämä sanottakoon varovasti, sillä maist. Räsäsen asteikko on sangen laaja. Ensimmäinen ukon haahmo oli Daudet'n "Vanhuksista" jo voimansa tyyten menettänyt ukko, joka kuitenkin oli miltei detaljina tuossa kertomataidon helmessä. Daudet'n novelli, jolla ohjelma alkoi, muodostui illan taiteelliseksi huipuksi, jolloin ranskalaisen kertojamestarin peitetytkin hienoudet tehtiin kuultaviksi. "Vänrikki Stoolin tarinat" on runoutta, jonka arvon lausujamestari tietää; hänen "von Törnensä" oli n i i n tukeva, n i i n rehti ja n i i n suomalainen, ettei kuulija olisi osannut kuvitella hituistakaan enemmän. Aleksis Kiven "Härkä-Tuomo" lausuttiin ennenkaikkea sydämellisesti. Eikä voinut olla täysin ymmärtämättä, että mahdotonta on sen, joka kokonansa käyttää ainoan leiviskänsä omalla alallaan, oppia a:ta ja o:ta. Tekisi mieli sanoa, että taiteilija rakasti Tuomoaan Kiven omalla sydämellä. Koskenniemen soivan elegian jälkeen seurasi Juhani Ahon "Hyveen palkka". Tämän oman kertojamestarimme lastu oli kuin vastakaiku, kuin rinnakkaisasetelma ohjelman loppuun ranskalaisen kirjailijan muodostamalle alulle. Saman piirrelmän tai paremminkin maalauksen monivivahteisuuden, korkean sielun hengenkäynnin ja ylevän huumorin taiteilija esiintoi kummassakin selkeästi. Lastun vanha kettu oli taas omalaatuinen "ukkotyyppi", jonka filosofiset mietiskelyt elämän illan erilaisina tiimoina veivät vastustamattomasti kirjailijavainajan rakastamaan maailmaan. Ylimääräisenä maist. Räsänen lausui Frödingin "Kaunista säätä", jossa siinäkin näkyi luonteva vilahdus uudesta ukosta. Maist. Räsäsen ääni on käynyt jo "koulunsa" ja tottelee notkeasti käyttäjäänsä. Sen loistokohtia ovat juuri näiden ukkojen ärjynnät ja omituisen äänen värähtelyt, jotka jo ovat kehittyneet "luonnollisuuteen". Siitä huolimatta se tottelee pehmeästi herkimmissäkin kohdissa. Jotkut pienet ääntämisvirheensä tietänee lausuja itse parhaiten. Erikoisen leiman antaa maist. Räsäsen lausunnalle kuitenkin älykäs analyysi, joka on sekä erikoisesti hänen että lausuntataiteen yleensä, kuteena, ja suorastaan opettaa kuulijaa l u k e m a a n . Taiteilijalle annettiin kukkia. |
 
|