Kansakoulujen ruokasaleista

Opettajain lehti.  N:o 17. 1950.

Yhtäjaksoinen koulupäivä ja sen aikana nautittu kouluateria ovat asioita, joiden suo­tavuudesta meillä tietääkseni ollaan vain yhtä mieltä, ne kun ovat hyvät ja hyödylliset lapselle ja erinomaisia kodinkin kannalta. Kun lapsen vatsassa on jotain, niin hänen päähänsäkin saa jotain. Mutta että meillä tämä ruokkimisasia on yleensä myös ratkais­tu sekä varsin käytännöllisesti että taloudellisesti, kun helposti jaeltava keittoruoka nautitaan vähin vaivoin luokassa, sitä ei ehkä aina tulla ajatelleeksi, puhumattakaan siitä, että sen mainittavasti tullaan kiinnittäneeksi huomiota tämäntapaisen järjestelyn  k a s v a t u k s e l l i s e e n puoleen. Jopa saatamme joskus olla tyytymättömiä ja katsoa kadeh­tien uusien suurkoulujen komeita ruokasaleja, jotka näyttävät meistä itsestään selviltä nykyajan ihanuuksilta. Kannattaa katsoa asiaa hieman toisestakin näkökulmasta.

Jos on kysymys aivan pienen koulun ruokailuhuoneesta, niin mikäpä siinä, se on hy­vyys, jota ei sovi hyljeksiä. Jäähän toki hernekeitosta ja lihasopasta aina ylimääräisiä tuoksuja luokkaan seuraavaksi tunniksikin vielä. Mutta jos ruokasaliin on mahdutettava vaikkapa vain kolmekin kokoliasta luokkaa kerrallaan, niin asian haittapuolet al­kavat jo tuntua. Kurin on oltava tiukka, parasta nauttia ateria aivan vaitiollen ja so­pivinta kiiruhtaa pois niin pian mahdollista ehkä jo toisten käytävässä odottavien tieltä. Tyypillistä nykyajan ateriointia: ruuan vatsaan heittämistä. Kun sitten valtavas­sa ruokasalissa — sellaisen näin Tukholmassa eräällä käynnilläni — istuu useita satoja lapsia, on mahdotonta enää tietää, miten yksilöt käyttäytyvät. Muistan tällaisesta joukkoruokinnasta eräitä kuvaavia yksityiskohtia aivan hyvin. Siistit hyvin pitkät pöydät poikkipäisinä riveinä salin perälle asti. Maitolasit ja valmiit voileivät odotta­massa. Lapset saapuvat puolijuoksua ja meluten. "En saa heitä millään tulemaan kä­vellen, vaikka olen koettanut vakuuttaa, ettei kukaan jää ilman", selitti yliopettaja mi­nulle. Ehdotin ruokarukousta ellei muun vuoksi, niin edes hiljentämään lapsilaumaa. Yliopettaja murahti jotain mahdottomasta, ja mahdottomalta asia minustakin näytti katsellessani levotonta nälkäistä lapsimerta. Valkopukuiset hoitajat jakoivat ruuan, pari opettajaa oli ylimmäisinä valvojina, muita en sillä kertaa nähnytkään. Mutta jos olisin arvannut, että joudun lukemaan ruotsalaista keskustelua kouluaterioista, olisin katsellut ainakin yhden aterioinnin alusta loppuun asti. Seuraavana talvena jo näet sattui silmiini