Yhtäjaksoinen
koulupäivä ja sen aikana nautittu kouluateria ovat asioita, joiden
suotavuudesta meillä tietääkseni ollaan vain yhtä
mieltä, ne kun ovat
hyvät ja hyödylliset lapselle ja erinomaisia kodinkin
kannalta. Kun lapsen vatsassa on jotain, niin hänen päähänsäkin saa jotain.
Mutta että meillä tämä ruokkimisasia on yleensä myös ratkaistu
sekä varsin käytännöllisesti että taloudellisesti, kun helposti jaeltava keittoruoka nautitaan vähin
vaivoin luokassa, sitä ei ehkä aina tulla ajatelleeksi,
puhumattakaan siitä, että sen mainittavasti tullaan kiinnittäneeksi huomiota
tämäntapaisen järjestelyn k a s v a t u
k s e l l i s
e e n puoleen. Jopa saatamme joskus
olla tyytymättömiä ja katsoa kadehtien uusien suurkoulujen komeita
ruokasaleja, jotka näyttävät meistä itsestään selviltä nykyajan
ihanuuksilta. Kannattaa katsoa asiaa hieman toisestakin
näkökulmasta.
Jos on kysymys aivan pienen koulun ruokailuhuoneesta,
niin mikäpä siinä, se on hyvyys, jota ei sovi hyljeksiä. Jäähän toki
hernekeitosta ja lihasopasta aina ylimääräisiä tuoksuja luokkaan
seuraavaksi tunniksikin vielä. Mutta jos ruokasaliin on mahdutettava
vaikkapa vain kolmekin kokoliasta luokkaa kerrallaan, niin
asian haittapuolet alkavat jo
tuntua. Kurin on oltava tiukka, parasta nauttia ateria aivan vaitiollen ja
sopivinta kiiruhtaa pois niin pian mahdollista ehkä jo toisten
käytävässä odottavien tieltä. Tyypillistä nykyajan ateriointia: ruuan
vatsaan heittämistä. Kun sitten valtavassa ruokasalissa — sellaisen
näin Tukholmassa eräällä käynnilläni — istuu useita satoja lapsia, on
mahdotonta enää tietää, miten yksilöt käyttäytyvät. Muistan tällaisesta
joukkoruokinnasta eräitä kuvaavia yksityiskohtia aivan hyvin. Siistit
hyvin pitkät pöydät poikkipäisinä riveinä salin perälle asti. Maitolasit
ja valmiit voileivät odottamassa. Lapset saapuvat puolijuoksua ja
meluten. "En saa heitä millään tulemaan kävellen, vaikka olen
koettanut vakuuttaa, ettei kukaan jää ilman", selitti yliopettaja
minulle. Ehdotin ruokarukousta ellei muun vuoksi, niin edes
hiljentämään lapsilaumaa. Yliopettaja murahti jotain mahdottomasta, ja
mahdottomalta asia minustakin näytti katsellessani levotonta nälkäistä
lapsimerta. Valkopukuiset hoitajat jakoivat ruuan, pari opettajaa oli
ylimmäisinä valvojina, muita en sillä kertaa nähnytkään. Mutta jos olisin
arvannut, että joudun lukemaan ruotsalaista keskustelua kouluaterioista,
olisin katsellut ainakin yhden aterioinnin alusta loppuun asti. Seuraavana
talvena jo näet sattui silmiini
|